trip to the underland

i wanna let it go
i don't really care if it's smart or not
and i'm gonna let you know
anything you say or do - i won't take off


in the sun i'll never get cold
and i am not afraid of you at all
i feel good and i haven't got
a single reason to stop

all i can do is to stare
how the wind's playing with your hair
if i am just asleep
then i don't wanna wake up from this dream


and we'll dive into this sea
feel it swallowing me...
i taste the salt on my tongue
in a sick way i find this fun...
floating around under the surface
your voice, i know it the best...
the only reality, this little world
and we know, no one will disturb...



Trip to the Underland -niminen biisi, muistoja keväästä 2010. Välillä tulee hyvälle fiilikselle kun kuuntelee vanhoja nauhoja.


Niin joo, hmm, mä en ees tiiä mitä kirjottaa nyt kun inspiksenä on kaikki nää mun vitun sekavat fiilikset. Mua ihan rehellisesti harmittaa etten voi jauhaa tähän kaikkea sitä paskaa mitä mä nyt mietin, mutta kun osa asioista on sellasia etten voi edes puhua niistä ihmisille joille tavallisesti kerron iha vitun kaiken. Mä olen aivan käsittämättömän huono pitämää asioita sisälläni (omiani siis, voitte edellee luottaa siihe että teiän salaisuudet pysyy mulla. hymiö.) ja mulla on ainaki yks ihminen, joka tietää joka helvetin ikisen ajatuksen joka mun pään läpi menee. On pelottavaa ku toinen ihminen on sellasella tavalla niin pirun lähellä sua, mut mun mielenterveys on huomattavasti paremmalla tolalla kun olis ilman tällasta epäterveen läheistä connectionia. Kiitos siitä, sä joka tiiät että susta puhutaan nyt.

Mut siis, oli asia mikä tahansa ikinä, mua helpottaa kun mä kerron sen eteenpäin. Tosi usein myös mä jaan kaikenlaista yllättävän monelle ihmiselle. Välillä mä nään ihmisten lärveistä miten ne hämmentyy siitä, miten suoraan mä juttelen asioita tilanteissa jotka ei aina edes tavallaan edellyttäis sitä. Mut jos kyseessä on jotain mikä on jollain lailla osa mua tai mun tapaa ajattella niin mä en häpeä sitä ja niin kauan kun ihminen jolle mä puhun on sellane jonka mä uskon ymmärtävän ja jota mä pidän luotettavana... no, mikää ei oikeestaa estä mua juttelemasta.

Mulle on helvetin harvoin käyny nii että mun kertomat asiat olis jollai tapaa kääntyny mua vastaan. Ja ihmisissä on oikeestaa yllättävän paljon hyvää ku niille antaa tilaisuuden jossa niihi luotetaan. Mä oon löytäny ton saman efektin myös itestäni aikoinaan.

Tää mun postaus on varmaan aika sekavan olonen, sen siitä vittu saa ku yrittää lauantaiaamuna kirjottaa. Stupid me, nyt asiaan. Mä oon tällä hetkellä joutunu vitusti liian moneen tilanteesee jotka pakottaa mut valitsemaa eri ihmisten luottamusten väliltä. Vaikkei valehdella välttämättä pitäis, kertomatta jättäminen ja puolitotuudet on mulle ahdistavia ja nyt mun pitää elää niiden kanssa. Näin rehellisesti... se on ihan saatanan kamalaa. Musta todellaki tuntuu välillä että mä hajoon kappaleiks kun mä en pysty olemaa vahva ja hiljaa sellasten juttujen kanssa jotka saa mun fiilikset myrskyämää, ja kuten äske pohjustin, ni mun on tavallisesti pakko kertoo asioita eteenpäi et pysyn järjissäni. Mut nyt mulla on helvetisti asioita jotka mun täytyy vaan pitää sisällä koska mun on pakko tehdä niin jos ees yhtään välitän taikka oon luotettava, ja yks pahin puoli tässä on se että joudun kattomaa ku jotakuta sattuu enkä voi tehdä mitään mikä helpottais enkä puhua siitä kellekään tai pyytää apua asian kanssa joka on mun selvitettäväks liian rankka.

Tän lisäksi mun pitää tehä omassa elämässäni nyt ihan helvetisti mun pienellä mittapuulla isoja päätöksiä. Perinteisenä: mä en tiedä paskaakaa mitä teen ysin jälkee. Mä en voi keskittyä koulussa. Siitä ei vaan yksinkertasesti tuu mitään. Mun keskiarvo on erittäin siedettävä mun panostusmäärääni nähden - koeasiat jotka olis pitäny osata jo aikaa sitte mä selvitän, keskimäärin tuntia (no okei, joskus 15 - 30 min) ennen koetta, ja päättelen et mitkä kohdat on opettajan silmissä tärkeimmät tai tuo enite pisteitä - ja vetäsen kutosen tai useinmite seiskan ja jos oon alottanu valmistautumisen jopa kahta tuntia ennen koetta niin voi tulla kasi.

Mun kuuleman mukaa lukio on aika kaukana tosta meiningistä. Ja jos niin on... no, mä et tuu pärjäämää siellä. Toisaalta mä en tahtois amikseen siks etten muuhunkaa pystyis... onhan mun keskiarvo kuitenki sellane millä helvetin monet menee lukioon. Enkä mä oo vieläkää löytäny amiksesta sitä oikeeta linjaa. Monet alat kiinnostaa mua.... mut miten vitussa mä tässä vaiheessa osaisin sanoa että kiinnostaako ne mua tarpeeks että jaksan sitä mun loppuelämän? Helvetti.

Mitäs muuta itkunaiheita... ai nii. Miesasiat. Saatana, ihmiset repii mua joka suuntaa, mun tunteet repii mua joka suuntaa. Mun sisällä on just nyt vitusti sellasia sekavia juttuja kun rakkautta, epäluottamusta, pelkoa, epätoivosuutta ja sit taas toisaalta sellasta uusien mahollisuuksien aiheuttamaa toivon tunnetta että jospa sais taas elämästä kiinni ja yrittäis päästä eteenpäi. Mut mitä jos se, mikä mut tekee onnelliseks onki joku jonka oon jo jättäny taakse... huolimatta siitä kaikesta paskasta mitä sen kaiken takia oon käyny läpi? Vai pitäskö mun repästä itteni menneistä väkivalloin ja ottaa tulevaisuudesta kaikki irti? Pahinta on se et mulla on mahollisuus täysin auki kumpaankin suuntaan tällä hetkellä... ja vittu, mä en todellakaa tiedä mitä mä teen.

Mä en osaa päättää mitään. Ehkä hautaan itteni hiekkalaatikkoon.

Kaiken lisäks eiline perjantai sekotti mun päätä entisestää. Näitten asioiden suhteen siis... kaikki vaan meni niin helvetin sekavaks, kun tuli etee tilanteita mihin en ois ikinä uskonu päätyväni. Se tais sitte tosiaan lopulta tapahtua et mä repesin palasiks henkisesti kaikesta siitä paineesta... nyt lauantaiaamun valossa sitte vaan osia keräilemään ja korjailemaa omaa itteään ja tilannetta. Toivottakaa onnea yritykselle.

Tässä teille ihan aito vuodatuspostaus, lupaan tikkarin ja respectiä kaikille ketkä voi sanoa jaksaneensa lukea tänne asti. ;)

Tämän tahdissa sitten. Smashing Pumpkins ja Bullet with Butterfly Wings.