Mulla on kaheksanvuotiaasta asti ollu mielenterveydessä kausittain isompia ja lievempiä heittoja alaspäi, pahin oli 3-4 vuoden jakso ja helpoimpia on ollu sellaset satunnaiset noin kuukauden mittaset notkahukset. Tällasten välissä mulla voi mennä ihan saatanan hyvin ja siks oikeastaan oonkin aika pitkälti oppinu ja tottunu elämään tän kanssa ja käsittelemään näitä fiiliksiä, nimittäin ne syntyy useinmiten aika rationaalisesti: sopiva määrä stressitekijöitä ja paskoja tapahtumia laukasee homman ja kaikki rupee siitä eteenpäin menemään alaspäin, ja jossain vaiheessa kun mun pää on siihe valmis alan sitte taas saada arjesta ja elämästä kii eri tavalla.
Viime kerta lähti käyntiin keväällä ja paheni tasasesti kesään päin. Loppukesästä mä aloin voida omalla mittapuullani aika huonosti, en voinu olla käytännössä hetkeäkää yksin ilman tajutonta ahdistuskohtausta ja muita paskamaisia seurauksia. Sängystä nousemine tuntu mahdottomalta, ainoot helpottavat hetket oli niitä kun pääsin ulos mulle tärkeitten ihmisten kanssa, eli pois omasta kodistani, joka alko pikku hiljaa muodostumaa tosi vankilamaiseks paikaks mun päässäni. Ylipäätään mä selvisin kaikkeen nähden tosi hyvin vaan siks että mulla oli niin mielettömän hienot ihmiset ympärillä jotka jakso ymmärtää mua päivästä toiseen. Kyllä jotkut väsykin välillä, ja vaikken ite olis sellasta sillä hetkellä tahtonukaan kuulla, oli se silti niiltä ihan helvetin ymmärrettävää.
Joka tapauksessa psykiatrisella poliklinikalla mulle ruvettiin jo ehdottelemaan osastohoitoa, koska avohoito on suhteellisen voimaton hoitokeino siinä pisteessä kun ei enää selviä normaalista arjesta. Mä en millään tahtonu uskoa että mulle vois käydä noin, ja olinkin toisaalta oikeessa, sillä ennen ku mä jouduin turvautumaa mihinkään tollasiin vaihtoehtoihin, aloin omin avuin pikkuhiljaa saada taas kii elämisestä. Käytännössä luulen että tää johtu yhtä monen tapahtuman summasta ku mun tilan alkuperänen huononeminenki. Syksyn mukana tuli rutiinit, lisää pakollista tekemistä, paljon uusia tavotteita jotka loi aika paljon toivoo tulevaisuudesta ja muutenkin uusia aktiviteetteja ja ihmisiä. Tämän lisäks suurin osa niistä ongelmista jotka mua sillon keväällä ja kesällä oli stressannu alko pikkuhiljaa ratketa ja selvitä ja kääntyä parhain päin, mikä oli tosi helpottavaa myös.
Tähänastisen syksyn mä oon voinut taas tosi hyvin, mulle on tapahtunu helvetin hienoja juttuja. Viimiset pari viikkoa on vaan sitten taas menny alaspäin, pitkälti samaan suuntaan kun viime kesän alussa. Mutta oon tosi vakuuttunu siitä että vastaavaan jamaan en tuu päätymään kun viimeks ollessani pahimmillani, koska ensinnäki stressitekijöitä on paljon vähemmän eikä niin (mun pienellä mittapuulla) isoja ku viimeks. Tän lisäks mulla on vielä aiempaaki vahvempi turvaverkko mua tukevien ihmisten suhteen, ja se on iha uskomattoman mahtavaa.
Mistä pääsenki siihen, että eilen mulla oli älyttömän ihana ilta koska seura. Naiset, ootte mulle todella rakkaita ja mulla oli monta hyvää hetkeä teiän takia. Kiiiitos siis.
Viime aikoina oon muutenkin lähentynyt monen ihmisen kanssa ja keikkailu on tuonu mulle paljon hyviä fiiliksiä sekin. Viimisimmältä keikalta voisin linkittää videon tai laittaa jotain kuvia kunha niitä saahaan.
Ja tähän loppuun vielä parhautta tiivistäviä hetkiä.
 |
| Punk elää ja potkii! |
 |
| Selätin muurahaskarhun. |
 |
| Ne on niin söpöjäääää! |
