“i'd rather be hated for who i am than loved for who i'm not”

Sä tiedät että mä tunnen sut hyvin ja melkeen läpikotasin. Oon viettäny sun kanssas niin vitusti ihania ja paskamaisia hetkiä ja oon siten oppinu sua. Yllätät kumminki jopa mut tosi usein sillä miten mahtava tyyppi susta kaiken jälkeen sittenki löytyy. Oot ääliö joka osaa välittää ihan vitusti ja osottaa sen.
Näiden asioitten takia sä oot mulle niin rakas - sä oot omalla ihmeellisellä tavallas mun paras kaveri.
Voisin kertoo sen kenelle tahansa.

Minkä vitun takia mun siis täytyy tavata sut aina kahen kesken että voisin taas nähä sen ihmisen jonka oon oppinu tuntemaa? Miks jokanen ihminen joka ei tunne sua tarpeeks hyvin saa sut vetämää jonkun helvetinmoisen kuoren ympärilles? Onko sun persoonan pakko muuttua sen mukaan kenen seurassa oot? En jaksais kattella sellasta. Ihan vaan siks että tiedän ettet se oo sinä ja ettet sä oikeesti viihdy sellasena kun ittes useimmille ulkopuolisille näytät.

Siihen ihmiseen, jota sellasina hetkinä joudun kattelemaan, en ehkä alunperin olis vaivautunu edes tutustumaan.

Se ihmine joka sä mulle oot ja joka sen kuoren läpi näkyy on korvaamaton ja sellane jonka menettämistä en kestäis. Sellanen jota alan ikävöidä kun ei ehditä nähdä.

Lisäks tiedän, et ne ihmiset joille oot näyttäny oman ittes pitää sua oikeesti tuntemisen arvosena ja hyvänä tyyppinä. Mut ei kumminkaa sitä feikkiä puolta susta.
Pelkäätsä jotain? Mitä?

Mun on tullu mietittyä miksei täällä niin usein uskalleta olla keitä ollaan. Alussa mainittu tapaus sai mut kiinnostumaan aiheen pohtimisesta ihan blogimerkinnänkin verran. Jos mä joutuisin elämään elämääni keksittynä minuna... varmaan hajoaisin siihen paineeseen. Sellanen varmaanki vaatii ihmiseltä tiettyä heikkoutta ja silti kumminki tiettyä vahvuutta. Yhtä kaikki mä en silti nää siinä järkeä. Eikö se syö ihmistä ihan liikaa? Olisko suojausten laskemista antaa muiden, jopa niiden etäisempienki ihmisten nähdä sun oikee luontees - sellanen jossa koet olevas aidoimmillas?

Mä silti en oo yhtään kukaan määrittelemään kuka on feikki ja kuka ei niin kauan ku ne ihmiset ei oo mun sitä  asiaa itsestään omin silmin antanu nähdä. Ja jos olisinki, mulla ei olis oikeutta tuomita sen takia ketään. Kukaan ei voi määrätä sulle tapaa miten sun pitää käyttäytyä ja elää joten mä puhunki vaan niiden kokemusten kautta mitä oon joistain ihmisistä läheltä tarkkailleena nähny ja mitä ne on mulle kertonu. Kaikki on tähän asti viitannu siihen että saadessaan olla omana ittenään välitettyjä nää ihmiset on ollu ekaa kertaa elämässää vapautuneesti onnellisia ja feikkaamine on loppujen lopuks sittenki ollu vaivalloista ja tosi paskasta hommaa.
Oon jo kauan sitten todennu et myös mulle itelleni on luontevinta tehä asiat omalla tavallani vaikka monethan ei siitä tunnetusti tykkää.

Kaikki on suhteellista mut yhen asian silti väitän olevan varmaa. Mä oon jonku ihmeen kautta onnistunu keräämään ympärilleni monta helvetin avointa ja rehellistä ihmistä jotka on mahtavia sellasenaan.

Se on opettanu mut huomaamaa miten ihanaa on hyväksyä ja tulla hyväksytyks.