kolmiolääkkeistä, talvimaisemanostalgiasta ja pressasta

Iina on täällä taas hei, kotiuduin sairaalasta pari päivää takaperin. Ei kyseessä siis mitään sen ihmeellisempää ku nielurisojen poisto. Aika kivulias operaatiohan se loppujen lopuks oli, mut sairaalassa lähinnä armeliaasti nukuin kaiken yli. Jos nyt siinä välillä heräilin niin painoin vaan heti napista ja mukava täti tuli tykittämää mun suoneen lisää kipulääkkeitä.

Nyt oon sitte viettämässä kotona vähintään viikon mittasta sairaslomaani. Joskus aiemmin lienen maininnu, että mulle kaikkein vaikeimpien asioitten kärkipäässä on paikallaan olemine, rauhallisesti ottamine ja kotoa poistumattomuus. Mä en tosiaan melkeinpä koskaan oo himassa pidempiä aikoja ilman hyvää syytä tulematta ihan saatanan levottomaks, eikä tää kovin helppoa oo ollukaan. Etenki perjantai otti aika koville - mä en tosiaan muista millon viimeks oon päätyny alottamaan viikonloppuni makaamalla himassa. Erittäin vieras tunne mulle, mutta tässä on sitte tarvinnu hengitellä rauhallisesti sisään ja ulos ja antaa lupa ittelleen olla rauhassa ajattelematta mitään. Eihän se ihan helposti ookkaan käynyt, ei.

Sairaslomassa on kuitenki hyvätki puolensa kun sitä lähtee kelaamaan. Oon nimittäin aika loppuun palanu syksyn ja talven tapahtumien ja jatkuvan tekemisen vuoks, eikä kukaan olis mua millään saanu vapaaehtosesti lepäämään tätä pois. Nyt on siis väkisinki pakko hengähtää, toivon vaan että oon hiukan jaksavaisempi elämän suhteen kun pääsen taas ulos.

Nää kuvat on muuten otettu yks päivä kun seikkailin itteni minivaellukselle meidän kerrostalon omalle takapihalle. Olin kuus kun muutettiin tänne, joten tuolta pihalta on aika paljon muistoja kaikenmaailman leikeistä mukulana. Tuli kieltämättä aika hauska fiilis tossa vanhoja muistellessa ja lumessa hyppiessä.

Samana päivänä päätin lähteä mutsin mukaan sen muijafrendin luo Luvialle. Tää nainen asuu tommosessa pienessä hökkelissä ja tykkään aina ihan hemmetisti mennä sinne, tossa paikassa on aina oma ihana tunnelmansa. Aika pysähtyy ja on vaan rauhallista, samalla tavalla ku lapsuuden mökkireissuilla oli.

Kylläpä nyt on nostalgiapitoinen postaus, heh. Mussa on näköjään kyllä muutenkin paljon lapsenomasia piirteitä mitkä taitaa ihan kuulua mun luonteesee. Tietynlaine naivii innostus vähän joka asiaan, mustavalkone tapa ilmasta tietyt asiat - ja totta kai, ah, kaamea jääräpäisyys.

Tänä aamuna on muutenki ollu sellanen olo että hyviä ja nättejä asioita on edellee aika paljon, katto minne vaan. Kun vaan saa ajatukset oikeille urille ja tahtoo nähä muutaki ku kaiken ympäröivän paskan. Täytyy vaan yrittää vähän kovemmin, nimittäin missään vaiheessa, ikinä koskaan kaikkee ei oikeestaan sittenkään oo menetetty. Tykkään hemmetisti tosta ajatuksesta.

Muuten, mitä mieltä vaalituloksesta? Ite taisin lukeutua haavistolaisiin, mut Niinistö kelpaa mulle ihan hyvin. Oikeestaan ehkä siinä mielessä muutenki paras että asiat päätty näin, koska Haaviston kamppanja toi helvetisti uutta tuulta ihmisten ajatteluun, mikä on ihan loistavaa. Silti en usko et Soomi olis ollu valmis ihan Haaviston mittaseen uudistukseen - ja näkyhän se lopputuloksessaki. Demokratia on puhunu.

Asiaa mulla ei ollu tämän enempää. Jätänpä tähän pari talvista kuvaa viel ja meen lipittämään noita saatanan pussikeittojani. Näkyillään!